Sä et pysty siihen

Pieni naurahdus siihen päälle ja se oli siinä. No, minäpä näytän sinulle, että varmasti pystyn. Se adrenaliini, joka valtaa kehosi, kun joku tulee kertomaan sinulle, mihin sinä et pysty, se on valtava. Mulle sanottiin joskus nuorena, että susta ei tule mitään. Tulipas, ja minähän näytin heille. Mun tekis mieli repii tukkani päästä kun edes ajattelen niitä puistattavia hetkiä, kun joku koittaa alistaa sut maan alle sanomalla vaan, ettet pysty johonkin. Se alistava naurahdus siihen päälle kruunaa kaiken. Kyllä pystyt. Mitä enemmän joku hokee sulle, että et pysty siihen, PYSTYT JA VARMASTI. Muistan kun sanoin yhdelle tyypille, joka tunsi minut varsin hyvin (fuck you yksi tyyppi): ”Ois siistiä kyllä käydä armeija, sais paljon kokemusta.” Se nauru ja ”sä tulisit sieltä parin tunnin päästä takaisin, et sä pystyis siihen.” Se raivo joka mut valtas sillä hetkellä. Ai en pystyisi? Miksi? Varmasti pystyisin, mua ei ole tehty mistään helvetin riisitikuista ja pumpulista. Tähän pätee jollain tavalla myös se kun sanot lapselle tai teinille "et mene" tai "et tee”. Voin sanoa, että suurinosa varmasti tekee ja menee. Niin tein minäkin. Mitä enemmän äiti mua kielsi, sitä enemmän mä kapinoin vastaan. Okei, olin kyllä aika paha teini, sori äiti. Silti hengissä, miljoonan kokemuksen kanssa. Tässä on kyllä hauska varjopuoli, josta kämppikseni muistutti minua. Mitä enemmän joku sanoo sinulle taas ”sinä pystyt siihen”, en varmasti pysty. Tulee paineita ja ahdistaa, ei en pysty tähän. Kaikki odottavat, että pystyn, mutta en pysty. Mitä sitten pitäisi sanoa? Varmaan olla vaan hiljaa, en itsekkään tiedä.

Onko petetyksi tuleminen kivaa?

Epäilen, etten ole ainut, joka vastaa tähän ei.

Minulle kävi kerran niin, tai oli niitä kertoja kuulemma enemmänkin, kuin se yksi kerta. Voin sanoa, ettei sillä ole enää väliä oliko se yksi kerta vai kymmenes kerta, kivalta se ei kuitenkaan tunnu.

Pettämistäkin on erilaista, mutta tällä kirjoituksella painotun siihen, kun parisuhteessa petetään toista. Moni saattaa kysyä mielessään jo minulta "mikä sitten on pettämistä?" Onko se sellaista josta tulee morkkis? Ei välttämättä, koska jollain ihmisillä ei tule morkkista sitten mistään.
Jos lähdet parisuhteen syövereihin messiin, niin eiköhän näistä asioista ole jo keskusteltu. Se on sitten teidän välistä mitä pettäminen on, mutta mulle se on seksi ja seksuaalinen toiminta. Voisin sanoa myös jopa ajatukset, mutta se on sitten vaikea juttu selittää, koska eihän kukaan voi tunteilleen mitään. Joka tapauksessa sellainen toiminta, että tasan se kumppani tietää, että sitä toista sattuu jos toimin näin.

Miltä se tuntuu? Se tuntuu siltä, kuin koko maailma olisi juuri kaatunut päällesi ja murentanut sinut miljooniksi palasiksi. Siltä, että tästähän ei enää ikinä nousta ja elämä oli tässä. Olo on likainen ja vihainen. Haluaisit repiä kaiken palasiksi ja huutaa niin kovaa, että äänesi lähtisi kuukauden ajaksi. Luettelet kaikki maailman kirosanat päässäsi mitä vain ikinä osaat ja itket silmäsi tomaateiksi. Haluat, että tämä juuri sydämmesi paloitellut henkilö jäisi seuraavan traktorin alle ja joutuisi kokovartalopakettiin. Tuntuu kuin kukaan ei rakastaisi sua ja lupaat miljoona kertaa ääneen, että et varmasti seurustele enää kenenkään kanssa, kaikki on kuitenki samanlaisia munapäitä. Kaikki on paskaa, miehet on paskoja, naiset on paskoja: siis KAIKKI on perseestä. 

Monen päähän varmasti pulpahtaa ajatus näillä hetkillä: "Mitä vittua minä tein väärin, että minulle tehtiin näin?" Et välttämättä yhtään mitään. Se ihminen joka murensi sinut miljoonaksi palaseksi oli itse vain munapää.
Silti saatat syyttää itseäsi, niin minäkin tein, jonka jälkeenpäin olen kokenut sen täysin turhaksi ajattelutavaksi.

Joillekkin vaan koituu tämä paskamainen kohtalo. Haen kaikista asioista positiivisia puolia ja nyt myös tästä. Miettikää niitä ihmisiä, jotka ovat hankkineet asuntolainan, omakotitalon, koiran, lapset ja siinä välissä menneet naimisiin. SITTEN se munapää menee ja pamauttaa jotain toista, siinä sitä sitten ollaan, kaiken sen keskellä. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka kamalalta se tuntuisi.
Positiivisella puolella, en tässä tarkoita sitä, että tuo olisi kivaa. Vaan miettikää, että näin on käynyt/käy ihmisille. Esimerkiksi minun tapaukseni oli tähän verrattuna paljon helpompi. Paskalta tuntui silti.

Minulle se tapahtui kuitenkin yhden parisuhdevuoden aikana. Ei ollut mitään yhteistä omaisuutta tai oikeastaan mitään mikä "pitäisi" meitä yhdessä.

Onko pettäminen koskaan oikein? Ei minusta. Jos lähden parisuhderalliin mukaan, olet jo tietoinen yhteisistä sopimuksista, mitkä on "laadittu." Eikö parisuhde yleensä ole lupaus siitä, että nyt olemme toistemme kanssa, eikä muita otettaisi? Ja juuri tässä kohtaa tulee kysymys, mihin haen ikuisesti vastausta. Miksi seurustelet, kun petät kuitenkin? Ei sinun ole pakko seurustella. Eikö sinkkuna ole kivempaa, kun kukaan ei suutu sinulle siitä, että raahaisit uusia kumppaneita kerran viikossa kotiin? Sinun ei ole pakko seurustella. Jos sinulle toisten henkinen murskaaminen on nautintoa, oh god en edes tiedä mitä sanoa.

Mites tämä? "Se oli vaan yks kerta, eikä siinä ollut tunteita!"
Tolla sä koitat puolustaa itseäsi? Mitä sä nyt sitten ajattelet? Ai että nyt minä annan anteeksi ja me jatkamme tästä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Haista paska, ei.

Minä en anna pettämistä anteeksi, en vaikka olis ollut se yks kerta, en vaikka siinä ei olisi ollut mitään tunteita.
Äläkä tule nyt kysymään minulta, että "Mitäs sitten kun puhutaan rakkaudesta ja siitä, että luottamuksen voi rakentaa uudestaan jos rakastaa tarpeeksi?" Varmaan ajalla pystyy joo, mutta jos joku rakastaa sua, pettääkö se sua? Ei. Ei ainakaan sellaisessa rakkaudessa, mikä mulle opetettiin.

Sinä munapää, et voi ymmärtää.

Hei mä olen nyt 19!

Mikä turhuuden ikä. Okei on se paljon kivempi sanoa, että on 19, kuin 18.
Vuosi sitten astuin tähän "aikuisuuden" maailmaan. Mulla oli silloin kyllä elämäni
parhaimmat synttärit, ainakin tähän mennessä. Olen ihminen, joka rakastaa yllätyksiä
ja se päivä oli täynnä suuria yllätyksiä.
Pari kuukautta sitten mulle iski kauhea kriisi. Soitin äidille itkien ja sanoin "mä en halua olla täysi-ikäinen, elämä oli paljon siistimpää 16-vuotiaana." Okei nyt olen päässyt tämän kriisin yli, mutta
oli se elämä vähän siistimpää 16-vuotiaana.

18-vuotis vuoteni (kuullostaa todella tyhmältä) oli yksi elämäni siisteimmistä vuosista. Sekoilin, rakastin, muutin, itkin, nauroin, huusin, raivosin, hymyilin ja noh oikeastaan tein kaikkea vitun kivaa.
Mulla oli ihana kesä vaikka se meni todella nopeasti ohi, niinkuin jokainen kesä. Talvi oli todella raskas, varsinkin joulun jälkeinen aika. Sieltä on silti selvitty tähän päivään asti ilman suurempia arpia.

Musta myös tuntuu, että viime vuoden aikana opin todella paljon itsestäni. Toi
on kyllä asia minkä kaikki sanoo vuoden lopussa. Noh OPIN SILTI.
On hauskaa klo 01.00 saada mieliteko kirjoittaa kauheesti jotain. Nyt olen 30min
yrittänyt vääntää jotain, mutta tästä tulee ihan ripulia.

Okei edes yritetä, tehdään videoita. Aion olla tänään prinsessa. (oon kyllä joka päivä)

Parisuhteemme on nyt tiensä päässä

Istuin tuossa suihkun lattialla ja mietin, että miten helvetissä tälläinen teksti kirjoitetaan,
enhän mä ole tälläistä ennen kirjoittanut. Ensin ajattelin alottaa tekstin sanoilla ''kahden ihmisen
onnellinen loppu.'' Naurahdin jopa ääneen, se kuullostaa todella dramaattiselta ja siltä, että
joku olisi kuollut. Loppu on aika karu sana.

Aloitetaan menemällä suoraan asiaan. Kolumnikin pitää kuulemma aloittaa niin, siksi mulla kesti
alun kirjoittaminen kaksi päivää.
Olemme tulleet Konstan kanssa parisuhteemme päähän. Suomeksi sanottuna olemme eronneet.
Erostamme tosiaan on jo aikaa, mutta varmaan moni siellä ruudun takana ymmärtää, että
fiksu juurieronnut ei mene ensimmäisenä kailottamaan koko maailmalle ''KUINKA SINKKU NYT OLENKAAN.''

Kuulen jo ensimmäisen kysymyksen: ''Miksi erositte?''

Koska ei vaan enää tuntunut siltä. Semi yksinkertainen syy, joskus vaan enää ei tunnu siltä, että
parisuhdetta pitäisi jatkaa.

Miksi mä sitten kirjotan tämän tekstin?

Koska mä olen jakanut suurenosan mun elämästä koko maailmalle ja Konsta kuului siihen elämään poikaystävänä, nyt hän kuuluu siihen parhaana ystävänä. Lähiaikoina on myös ruvennut
satelemaan satoja kysymyksiä siitä, olemmeko nyt yhdessä vai emme. Pitäähän asia oikaista.

En tule ikinä poistamaan videoita missä Konsta esiintyy, koska miksi helvetissä tekisin niin?

Tässä asia on yksinkertaisuudessaan.

Tahdon vielä KOVAAN ÄÄNEEN PAINOTTAA, että Konsta on minulle paras ystävä, niinkuin
minä olen hänelle. Suhteemme alkoi ystävyydellä, niin tästä siihen palaaminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, oikeastaan ainoalta vaihtoehdolta.

<3

No onhan se vähän perseestä

Mun näppäimistö on todella perseestä, koska joku ystävistäni kaatoi uudenvuoden yönä viinahyytelöt näppäimille. E ei toimi kunnolla ja enterkin on finaalissa. F on taas puoliksi irti.
Ja muuten vituttaa aivan älyttömästi se ihminen, joka on koko päivän porannut tossa seinän toisella puolella, voitko lopettaa kiitos.

Mikäs muu ärsyttää. No tossa tien toisellapuolella asuvat naapurit (vanha pariskunta). Tiedän, että olemme kämppikseni kanssa viehättäviä, mutta kokoaikainen kyylääminen ei ole nautinnollista.

Mietin tuossa yksi päivä ajatuksiani halki. Pelkään, että elän epätodellisuudessa ja kun tajuan nykyisen tilanteen, murrun pieniksi paloiksi. Ystäväni sanoi minulle ''Ei tollaisia asioita kannata pelätä.'' Pelkään silti. 

En pelkää kuitenkaan liikaa, revin jokaiseen päivään iloa, tai ei sitä tarvitse oikeastaan edes repiä. Ja oikeesti mun elämä on tosi kivaa, välillä tulee vaan mietittyä liikaa. Yritän välttää sitä, koska itseni tuntien siitä ei hyvää seuraa.

Tuntuu muuten todella hyvältä kuunnella kuulokkeista Haloo Helsinkiä ja laulaa niin helvetin kovaa, että varmasti tiedostat naapurien kuulevan sen. lol

Puoli vuotta sitten tämä oli hassu unelma

Puoli vuotta sitten teimme viinipäissämme päätösen: "Me muutamme yhteen".
Hauska idea se olikin, mutta ei niinkään tuntunut siltä, että oikeasti se tapahtuisi. Pikkuhiljaa asiasta tuli unelma ja sen jälkeen yksi elämän raskaimmista tehtävistä. Kämpän saaminen nimittäin ei ole mikään maailman helpoin tehtävä. En halua edes tietää, kuinka monta litraa olen kyyneleitä tämän takia vuodattanut, mutta kaikki on ollut sen arvoista.

Alkuun pitää selventää pari faktaa, joista on tullut useita kysymyksiä.
"Oletteko yhdessä?" Ei, emme ole yhdessä. Olemme parhaimpia ystäviä. Minä seurustelen ja Maiju elää villiä sinkkuelämää.
"Miksi et muuttanut Konstan kanssa?" Voin luvata, että olen vastannut tähän yli 50 kertaa. Konsta asuu järvenpäässä eli samalla paikkakunnalla, kuin koulumme. Minä en aio muuttaa järvenpäähän ever. Siinä ei olisi mitään järkeä, että Konsta muuttaisi helsinkiin kanssani ilman minkäänlaista työtä tai muita säännöllisiä tuloja. Sitä paitsi olen tullut tulokseen, että en halua asua kumppanini kanssa yhdessä (ainakaan vielä), koska se ei mielestäni vain yksinkertaisesti toimi. Koitettu on.

En osaa sanoilla selittää, kuinka paljon rakastan kävellä kotiin, avata uusilla avaimilla kotioven, istua vain hiljaa keittiön pöydässä tai kävellä ympäri taloa. Meidän koti on maailman kaunein. Mun kämppis on ihana. Tämä helsingin kaupunginosa on unelma.
Elämä on tällä hetkellä hyvin.

5min sitten isäni luona asuva koirani, joka tosiaan ei ole enää koirani, mutta alunperin kyllä, lähti taivaaseen. Kyllä siitä itku tuli, mutta hänellä on parempi näin. Lilo oli hieno koira.

Yritän pitää tätä vaalenpunaista elämääni yllä, koska se tuntuu helvetin hyvältä. Olen myös päättänyt etten enää stressaa, se on turhaa ja asioista selviää ilman stressiä.
Tästä blogista ei tuli hirveää "elämä on niin täydellistä lifestyle paskaa", vaan aijon kertoa jos vituttaa tai jos elämä menee päin persettä.

Olen kipeä, joten menen nukkumaan.

Uskotko onneen? Mä en ainakaan.

Mä uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Mä uskon myös karmaan, en todellakaan tiedä miksi, mutta silti jotenkin tuntuu, että elämä menee välillä karman mukaisesti. Jos teet paskaa, saat myös paskaa takaisin.
Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä. Välillä ne on tosi pitkäkestoisia, välillä taas ei.
Kaikilla tulee sellaisia hetkiä, että kaikki kaatuu päälle ja tunne siitä, että saat ryvetä koko elämäsi läpi pelkässä paskassa vahvistuu. Kannattaako silloin heittäytyä itsesääliin? Ei, koska silloin sä myös ryvet sen koko elämäs läpi siinä paskassa. Mutta jos sä taas tahdot ryvetä koko elämäs läpi paskassa niin ehdoton kyllä.

Mä tiedän olevani erittäin nuori ja kokematon vielä, mutta voin sanoa pari sanaa. Se, että sä luovutat tuntuu välillä niin helpolta ja yksinkertaiselta vaihtoehdolta. Niin se välillä on. Mä en todellakaan pysty sanomaan etten mä ois ikinä luovuttanut. Mulla on mennyt tosi hienoja tilaisuuksia ohi mun elämässä kun olen kierinyt siinä ''ei musta ole mihinkään'' asenteessa.
En myöskään voi sanoa sitä etten enää ikinä tekis sitä. Mä harrastan sitä todella usein, onneks mulla on ympärillä ihmisiä, jotka jaksaa toitottaa sitä ''kyllä sä pystyt siihen''. Niitä kommentteja tarvitsee jokainen aina välillä. Jokaisella ihmisellä on taipumus siihen ''ei musta ole mihinkään'' asenteeseen, varsinkin niissä tilanteissa kun palaa loppuun ja ei vaan jaksa. 

Mä olen myös liian monta kertaa kuullut tämän ''mä nyt vaan olen tälläinen''. Vittu ei kukaan täysjärkinen ihminen voi sanoa noin. Kuka pystyy muuttamaan sinua? No sinä itse. Jokainen ihminen pystyy muuttamaan asennettaan ja jokainen ihminen pystyy muuttumaan, mutta se kaikki tapahtuu omasta tahdosta.
Mä en tiedä miten mä tän saan kirjoitettua järkevästi, mutta toinen ihminen pystyy kyllä muokkaamaan sua JOS sä annat siihen mahdollisuuden. Pointtihan on se, että kenenkään ei tarvitse antaa siihen mahdollisuutta. Se on ihan oma syysi jos siihen sen mahdollisuuden annat. Sitten saatkit nousta sieltä pohjalta ihan yksin.
Omanitsensä muuttaminen on välillä hankalaa mut voin luvata et jokainen ihminen pystyy siihen.

Mä olin joskus tosi sinisilmänen ihminen joka katto vähän sormien välistä. Olenko enää? NO VITTU EN. Koska psyykkasin itselleni sellaisen ajatuksen et ei tarvitse olla. Mä olen jotenkin ihan raivona tästä, koska oon lähiaikoina kuullut liikaa tätä ''mä nyt vaan olen tälläinen'' nyyh nyyh vollotus paskaa. Ja yleensä tämä ''mä nyt vaan olen tälläinen'' lässytys tulee siinä kohtaa kun sä olet kohdellut jotain toista ihmistä väärin tai olet muuten vaan ollut todella ilkeä jotain kohtaan. Se on outoa, että miten se aina huomataan siinä kohtaa.

Nyt moni varmaankin luulee, että mä olen jotenkin todella vahva ihminen.  Ei ei ja vielä kerran ei. Jos mut lytistetään ihan pohjalle niin mun ekana ajatuksena ei ole ''jee jee kyllä täältä vielä noustaan''.
Voin sanoa olevani vahvempi, kuin moni muu, mutta voin myös sanoa, että moni ihminen on mua paljon vahvempi. Ja tämä ''elämä opettaa'' sanonta voisi sopia tähän vaikka se helvetin kliseinen onkin. Mut eikö se nyt ole ihan hiton itsestäänselvää, että sä kasvat ja opit asioita elämän myötä.

Joskus on aika ottaa itseään niskasta kiinni.